Hei ja ihanaa keskiviikkoaamua!
Luin juuri Birgitan ihanan kirjoituksen hänen r-viastaan, ja kuinka koulun aloitus tuntui silloin piinaavalta, kun ei ärrä taipunut oikein vaikka kuinka yritti. Tänään mun oli tarkoitus jakaa teille ihania valokuvia Kööpenhaminasta, mutta luettuani tuon tekstin totesin, että ehkä ne voivat odottaa vielä parisen päivää.
Mä olen halunnut itseasiassa jo pitkään kirjoittaa tästä, mutta en ole yksinkertaisesti uskaltanut. Kai siinä on taustalla se häpeä, ja pelko, että mut leimataan huomionhakuiseksi. Tai ylipäätään miksikään. Yleensä kun mainitsen asiasta ihmisille, heidän ilmeensä sanovat suoraan ”Ai mikä puhevika, mitä sä selität?” Vaikka oikeasti, huomasivat muut sitä tai eivät, se puhevika kummittelee edelleen jokaikisessä vuorovaikutustilanteessa - sitä on vaan vuosien varrella oppinut piilottamaan sen aika hyvin.
Noin viisivuotiaasta asti mun puhettani on haitannut änkytys. Sanat juuttuivat kurkkuun, toistelin sanojen ensimmäisiä tavuja loputtomiin, puhe tuntui ihan mahdottomalta ja tarhanope viimein tiuskaisi, että "Rauhotu! Puhu hitaammin!". Isä ajoi mua aika pitkään Tikkurilan keskustaan puheterapeutille, jossa jouduin kuuntelemaan häpeillen omaa puhettani ja toistamaan hitaasti sanoja terapeutin perässä. Let's just say, että en hirveästi nauttinut niistä hetkistä.
Vanhetessa opin kontrolloimaan puhettani, kuten r- ja s-vikakin yleensä iän myötä helpottuvat ja häipyvät. Änkytys vaan ei katoa. Tiedostan jo etukäteen, millon aion änkyttää - lisään lauseisiin täytesanoja puhetta helpottamaan, saatan pitää taukoja ja vältän sanoja, jotka aiheuttavat puheen puuroutumista. Pahimpia ovat sanat jotka alkavat vokaalilla, vaikkakin yleensä lauseen keskellä ne ovat ihan okei.
Aiheena änkytys on ehkä sellainen, mitä ei täysin ymmärretä, koska kyllähän me kaikki sekoillaan sanoissamme toisinaan, varsinkin hermostuneina. "Kyllä mäkin änkytän." Ja se on tietysti ihan fine. Änkytys puhevikana vaan erottuu siinä, että se ei valitse tiettyä hetkeä esiintyäkseen, vaan on läsnä kokoajan puheessa. Toki omalla kohdallani, kuten myös monella muulla änkyttäjällä, se änkytys vain pahenee tunnetilojen myötä - jos olen todella väsynyt, puheeni saattaa olla yhtä puuroa. Mutta, ajalla ja paikalla ei ole väliä, sillä änkytän myös yksin puhuessani.
Miksi asia on mieleni päällä juuri nyt? Koska pahimmillaan puheeni on tällä hetkellä silloin, kun puhun vierasta kieltä - englantia, ruotsia. "Thanks" saattaa jumittua kurkkuun, oman nimen lausuminenkin on joskus kakimisen takana. Ja se on noloa. Kassatäti katsoo tiskin takana rohkaisevasti, kun itse olen purskahtamassa itkuun toisella puolella. Olen joutunut pyytämään opettajaltani englanninkielisen esitelmän perumista, koska menen paniikkiin jo pelkästä ajatuksesta. Tosi noloa selittää kurssikavereille, miksei mun esitelmää tulekaan. Vaikkakin englantini olisi oikeasti tosi sujuvaa ja oikeaoppista, ilman tätä pientä häiriötekijää.
Kun aloitin työni muutama vuosi sitten eräällä suomalaisella teleoperaattorilla, ja oli aika vastata ensimmäiseen asiakaspuheluuni, mietin hetken mielessäni, että mihin helvettiin olen itseni taas laittanut. Minä, joka oli vihannut puhelimessa puhumista yli kaiken koko siihenastisen ikäni, änkyttämisen pelossa, aikoi nyt työskennellä täysipäiväisesti puhelimessa. Samat ajatukset pyörivät päässäni silloinkin, kun lupauduin juontamaan omia wanhojen tanssejani lukiossa - oliko taas ihan pakko valita se vaikein reitti? Hassua kyllä, juontaminen sujui änkyttämättä, ja puhelimessa taas olin joku ihan toinen ihminen.
Tavallaan olen ylpeä siitä, mihin asti olen päässyt elämässäni tämän ”taakkani” kanssa, mutta häpeän edelleen suuresti vaikeuksiani. Täällä sitä nyt istutaan vieraassa maassa, englantia puhuvan opettajan englanninkielisellä kurssilla. Englanti on niin tuskallista puhuttavaa kaikkine vokaaleineen, että olen tässä pariin otteeseen läiminyt itseäni henkisesti ja pohtinut, miksi asetan itseni näihin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen? Opettajani moittivat peruskoulussa siitä, kun en koskaan viitannut, enkä antanut kysyttäessä sille mitään hyvää syytä. Viittaamalla olisin laittanut itseni vain vapaaehtoisesti naurunalaiseksi. Mutta toisaalta, näin jälkeenpäin ajatellen, mun puheeni ei olisi koskaan parantunut, jos en olisi puskenut eteenpäin, miten vaikeaa se ikinä olikin. Ja lopulta aloinkin viittaamaan, koska pätemisen mestarina ja kaikkitietäjänä halusin osoittaa taitoni myös opettajalle. Siitä se sitten lähtikin pyörimään lumipallon lailla.
En tiedä oliko tässä päätä eikä häntää, mutta ehkä tästä saattaa olla jollekin toiselle puhevikaiselle apua. Pohjimmainen ajatus tämän tekstin takana taisi olla se, että puhevika ei hidasta sua elämässä, jos et vaan itse anna sen tehdä niin. Enkä muutenkaan tykkää sanasta ”vika”. Tosi kiva elää "vikaisena" koko elämänsä. Miten olisi ihan vain ”ominaisuus” tai ”piirre”?
Palataanpa niitten matkakuvien kanssa vielä loppuviikosta!
Rosa
